Saavuimme maanantaiaamuna Maleysian Airlinesin aamulennolla sateiseen Sandakaniin. Lentoyhtiölle pisteet loistavasta palvelusta, edullisesta hinnasta, viittomakielisestä turvaohjeesta sekä uudesta koneesta.
Vettä tosiaan satoi siihen malliin, ettei ulkona viitsinyt olla. Onneksi hotellimme, Swiss-Inn Waterfront, antoi meille huoneen jo aamukahdeksalta, kuusi tuntia ennen virallista aikaa. Pisteet siitä. Aamupäivä menikin säätä ihmetellessä ja uutisia lukiessa. Puolen päivän aikaan sade ja tuuli lakkasi, joten suuntasimme kaupungille - missä on käytännössä kolme katua.
Ensivaikutelma oli positiivinen, joskaan ei ehkä niin sykähdyttävä. Kävelimme kuitenkin paikat ympäri ja päädyimme Sheratonin sijasta syömään Hawaiji - ravintolaan. Ruoka oli hyvää ja erittäin halpaa: kahden hengen ruoat ja vedet maksoivat noin neljä euroa.
Ruoan päälle suuntasimme manikyyriin ja pedikyyriin, johan tässä on hemmottelun tarpeessa kun lomalla ollaan. Tarkkaa työtä tekivät ja saimme makoilla merinäköalan edessä parin tunnin ajan. Ei haitannut. Tämän jälkeen istuimme hotellimme terassilla ja nautimme taasen syötävää :-).
Tiistaina olikin sitten tapahtumapäivä. Varasimme maanantaina matkan katsomaan orankeja Sepilokiin, pääskynpesien keräyspaikkaa Gomantongin luolaan sekä jokiveneilylle Kinabatangille. Päivän oli tarkoitus päättyä illalliseen joko Sukaun kylässä tai Sandakanissa.
Kuulostaa tylsältä turreilulta? Ehkä. Mutta näinhän se ei ihan mennyt :-)
Odottelimme hotellin aulassa sovitusti puoli yhdeksän perinteistä turrekuljetusta. Varttia myöhemmin parikymppiset veljekset (jotka nimesimme myöhemmin The Monkey Brothers) tulivat noutamaan meitä - ja istuuduimme paikallisen auton takapenkille.
Matkalla Sepilokiin kohtasimme satoja "yöpupukuvaatteisia" ihmisiä kävelemässä poispäin moskeijalta. Islamilaisten pyhä juhla, ja kansallinen vapaapäivä, oli alkanut auringon noustessa. Ja jatkuisi auringon laskuun.
Orankeja oli katsomassa muitakin turreja. Eniten ihmetytti että kyltti "Silence" ei ollut ymmärrettävä, vaan kaikki höpisivät odottaessa orankien syöttöaikaa. Kello tuli kymmenen ja orankit saivat ruokaa. Suurimman shown järjestivät apinat, jotka yrittivät päästä apajille. Vinkeitä otuksia kaikkinensa.
Orankien jälkeen suuntasimme pääskynpesille. Pesät kerätään neljästi vuodessa bambutikkailla roikkuen 50 metrin korkeudesta. Löyhkä luolassa oli sanoinkuvaamaton johtuen lintujen erilaisista eritteistä. Onni oli päästä sielä pois. Luola itsessään oli erittäin vaikuttava, eivätkä kuvat anna sille oikeutta.
Luolan haistelun ja ihailun jälkeen suuntasimme Sukaun kylään, pari tuntia aikataulusta edellä. Näin ollen saimme kutsun paikalliseen taloon syömään juhla-ateriaa muiden kyläläisten kanssa. Kohtalaisen autenttinen kokemus ja hieman sai ympärilleen katsoa ja oppailta kysyä kuinka tulee toimia. Ruoka oli erittäin hyvää (länsimaisittain nautimme lusikalla sormien sijaan). Erityisesti nauta, joka paljastui talon palkintoammuksi ja sitä oli kypsytetty pihalla hartaudella ja pitkään.
Keskiviikkona ei ollut tarve herätä mihinkään tiettyyn aikaan ja aamiaista nautittiin pitkään maisemasta ja hesarista nauttien. Sen jälkeen suunnattiin jonkkin sortin "perinne" reitille, mikä alkoi sadalla portaalla. Ylöspäin. Eihän tässä pariin päivään ole tullutkaan kiipeiltyä. Ylös päästyämme perehdyimme Agnes Keithen taloon, missä he miehensä kanssa asuivat.
Museon jälkeen siirryimme naapuriin, English Tea House & Restaurantiin. Vaikka ei ollut nälkä oli paikka ja näkymä niin mahtava, että lounas tuli nautittua. Ja silmä ja mieli lepäsi.
Iltapäivä auringossa lukiessa, ilta pakatessa. Huomenna Kota Kinabalun kautta Balin rannoille.
Posted with Blogsy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti