Gilin saaret - kuinka sinne mennään

Tai oikeastaan kuinka Urpo & Turbo pääsevät kyseiselle saarelle. Balille tullessa pyydettiin varaamaan meno-paluu laivamatka kuljetuksineen Padang Paihin, mikä on tunnin ajomatkan päässä Seminiyakista. Saimme sitten useamman noutoajan, ja kiltisti puoli seitsemän pönötimme hotellin aulassa. Seitsemän jälkeen tuli noutaja.

Matka sujui rattoisasti, koska sunnuntaisin ei hirveästi ole aamutuimaan liikennettä. Joskin kahdelle kaistalle saatiin parhaimmillaan vierekkäin kolme henkilöautoa ja neljä skootteria. Skoottereilla muuten kuljetetaan mitä vaan; koiria, tavaroita, perhettä ja jopa elävää kukkoa kainalossa.

Padang Paissa istuskelimme tunnin matkanjärjestäjiemme kanssa ja raha vaihtoi omistajaa. Koko paketti vakuutuksineen maksoi 1.200.00,00 rämpylää - palttiarallaa 80€. Seuraava kyyti olikin sitten skootterin kyydissä satamaan. Jollakin ilveellä saivat meidän laukutkin tuotua. Satamassa odotti uuden uutukainen 72 matkustajan pikave, minkä kyytiin menimme - jonon ohi.

Muiden turrelaumojen ahtautuessa pienempiin paatteihin, huomasimme että olimme ainoat matkustajat :-). Näin ollen istuskelimme Lombokin saarelle asti veneen kannella ja nautimme matkasta - merestä ja auringosta. Jokainen kuuden hengen miehistöstä, mukaanlukien kapteeni, tuli vuoron perään kysymään onko kaikki kunnossa.

Lombokistakaan ei tullut ketään kyytiin ja ennen lopullista määränpäätä pysähdyimme vielä Gili Air saarella noutamassa muutaman Balille palaavan matkaajan. Gilillä ei oikeastaan ollut laituria, vain kklmen askelman portaat rantahietikolle. Kiitin itseäni että olin ottanut rinkan matkaan. Lähdimme suuntaamaan hotellille, mikä löytyikin todellin hikoilun jälkeen.

Tämän saaren erikoisuus on, että täällä ei ole lainkaan moottoriajoneuvoja (maalla kulkevia) vaan omien jalkojen uupuessa liikutaan pyörällä tai hevosvetoisalla kärryllä. Pollet ovat hyvässä lihassa ja hyvin pidettyjä. Kiesien tulemisen kapealla kadulla kuulee kilkattavista kelloista, vähän kuin hevosella menisi joulukirkkoon.

 

Hotellin uima-allas tuli kuin tilauksesta ja siellä tuli käytyä ennen ruokailua. Hotelliimme, Tir Na Nog, kuuluu irkkupubi, mistä sai maittavaa lounasta - merinäköalalla. Syödessä Lombokin suunnasta saapui sadekuuro ja ukkonen, mutta ne eivät kauaa vaivanneet. Päinvastoin altaalla sai ruoan päälle hyvät päikkärit aurinkovarjon alla.

Perinteisesti iltaohjelmaan kuului auringonlasku ja suuntasimme saaren eteläkärkeen. Auringon lisäksi rannalla oli tulitaiteilijoita viihdyttämässä turisteja. Illallinen koostui, meren rannalla nautittuna, erittäin loistavasta salaatista ja tuoreesta mango menhusta. Nam.

 

Voipi olla että loppuaika täällä menee altaan reunalla. Ja kun mainitsin että ruokailu on meren rannalla, niin se kirjaimellisesti tarkoittaa sitä. Melkein voi nähdä kilpikonnan tuleva. Niiden päätä ei muuten saa taputtaa :-).

 

Posted with Blogsy

Bali - kuvat kertovat

Ja huomenna suunta Gilin saarille :-)

 

Posted with Blogsy

Päiväni lentokentällä

Tämän piti olla päivä, jolloin blogi ei päivity. Urpon & Turbon reissatessa, kirjoitettavaa tulikin :-)

Aamulla meni kotvasen aikaa hotellista kirjautuessa; tullessamme tehtiin 400 rämpylän katevaraus, mikä aamulla poistettiin ja veloitettiin oikea summa. (Mikä muuten pyykkeineen oli kahdelta hengeltä aamiaisineen (kolme yötä) alle 90€). Jostain syystä katevarausta tehdessä ei respan täti aikonut antaa kuittia minulle ja sama tapahtui lähtiessä. Tosin tämä poika repi hotellinkin puolen kuitin ja heitti roskiin. Sain kuitenkin puumerkin, jolla toivottavasti pystyn todistamaan mahdollisen vääryyden. Aamiainen alkoi noin klo 6.30, mikä tarkoitti ettei ehditty sitä syömään vaan hypättiin taksiin. Koska noin ei ole lähelläkään totuutta.

Sandakanin kenttä vastasi kutakuinkin Kittilän kenttää palveluiltaan ja varustelutasoltaan. Törmäsin ensimmäistä kertaa ilmiöön, missä matkanjohtaja tukkii yhden lähtöselvitystiskin odottamalla ryhmäänsä passipinon kanssa. Tämä lienee yleistä näillä leveysasteilla. Hieman tosin hämmästyttää miksi näin annetaan toimia.

Lento Kota Kinabaluun (KK) sujui aurinkoisessa säässä ja huiputtamaton Kinabalun vuori näkyi jylhänä.

Saavuimme KK:uun, missä lähdimme suuntaamaan mielestämme terminaaliin kaksi. Tässä vaiheessa voikin jo arvata, ettei mennyt niin kuin Strömsössä. Löydämme kartasta laukuille varaston - joka on kiinni. Ovessa on lappu: olkaa tarvittaessa yhteydessä viereiseen kalakauppaan. Näin teimme ja kyseisessä kaupassa oli niin paljon asiakkaita (kalaa saa siis ilmeisesti viedä käsimatkatavaroissa), että henkilökunta tokaisi ettei heillä ole aikaa auttaa meitä.

Infotiskin kautta siirryttiin sitten ensimmäiseen kerrokseen, missä kartan mukaan laukuille olisi säilytys. No eipä ollut. Löysimme kuitenkin tullin ja koitimme henkilökunnalta kysellä laukkusäilytyksestä ja kerroimme "ei niin hyvistä kokemuksista kolmannessa kerroksessa". Apua ei löytynyt, joten aika oli jo aamiaisen: Dunkin' Donutsin kahvi ja kaksi donitsia :-). Terveellistä? Not. Tässä vaiheessa tullin jonkin sortin esimies tuli sanomaan, että hän soittaa miehilleen kolmannessa kerroksessa, koska olimme selkeästi närkästyneet palvelun puuttumisesta.

Emme jääneet kuitenkaan odottelemaan vaan suuntasimme tekemään lähtöselvitystä. Tässä vaiheessa alkoi epäilys hiipiä takaraivoon: miksei kyseisessä terminaalissa ole Air Asian tiskejä? Yksinkertainen vastaus: olimme väärässä terminaalissa. Ystävällinen henkilökunta kertoi, että kakkosterminaaliin täytyi mennä taksilla. Hieman hymähdimme, että niin varmaan. Kyllä me jaksamme laukkumme raahata.

Totuus oli kuitenkin se, että otimme taksin ja hyvä niin. Terminaalien välissä oli reilusti yli viisi kilometriä. Olisi tullut kuuma laukkujen kanssa kävellessä. Ja taksissa istuessa tulimme siihen tulokseen, että onneksi emme saaneet laukkuja säilytykseen. Ne kun olisi kaupungilta tullessa olleet väärässä terminaalissa.

Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä KK kaupungille, mutta tässä vaiheessa päätimme jäädä kentälle hengaamaan. Onneksi löytyi hyvä kahvila, missä pystyi istuskelemaan ja lueskelemaan. Välillä piti käydä luonnollisilla tarpeilla eikä kaikki löytäneet naisten huoneeseen :-). Oli kuulema äijien ilmeet olleet näkemisen arvoiset. Ei saisi olla vahingoniloinen, koska allekirjoittanut eksyi vuosi sitten Vientianessa miesten suihkuun.

Hämmästyttävää koko reissulla on ollut huomata, että kelloja ei julkisilla paikoilla juurikaan ole. Vielä ei ole selvinnyt mistä moinen johtuu.

Illalla laskeuduimme Balille. Ranta ja meri. Uni maistuu 18 tunnin valvomisen jälkeen.

Hotellimme, Ping hotel, uima-allas kuvattuna viidennestä kerroksesta.

 

Posted with Blogsy

Sandakan

Saavuimme maanantaiaamuna Maleysian Airlinesin aamulennolla sateiseen Sandakaniin. Lentoyhtiölle pisteet loistavasta palvelusta, edullisesta hinnasta, viittomakielisestä turvaohjeesta sekä uudesta koneesta.

Vettä tosiaan satoi siihen malliin, ettei ulkona viitsinyt olla. Onneksi hotellimme, Swiss-Inn Waterfront, antoi meille huoneen jo aamukahdeksalta, kuusi tuntia ennen virallista aikaa. Pisteet siitä. Aamupäivä menikin säätä ihmetellessä ja uutisia lukiessa. Puolen päivän aikaan sade ja tuuli lakkasi, joten suuntasimme kaupungille - missä on käytännössä kolme katua.

 

Ensivaikutelma oli positiivinen, joskaan ei ehkä niin sykähdyttävä. Kävelimme kuitenkin paikat ympäri ja päädyimme Sheratonin sijasta syömään Hawaiji - ravintolaan. Ruoka oli hyvää ja erittäin halpaa: kahden hengen ruoat ja vedet maksoivat noin neljä euroa.

Ruoan päälle suuntasimme manikyyriin ja pedikyyriin, johan tässä on hemmottelun tarpeessa kun lomalla ollaan. Tarkkaa työtä tekivät ja saimme makoilla merinäköalan edessä parin tunnin ajan. Ei haitannut. Tämän jälkeen istuimme hotellimme terassilla ja nautimme taasen syötävää :-).

 

 

 

 

 

 

Tiistaina olikin sitten tapahtumapäivä. Varasimme maanantaina matkan katsomaan orankeja Sepilokiin, pääskynpesien keräyspaikkaa Gomantongin luolaan sekä jokiveneilylle Kinabatangille. Päivän oli tarkoitus päättyä illalliseen joko Sukaun kylässä tai Sandakanissa.

Kuulostaa tylsältä turreilulta? Ehkä. Mutta näinhän se ei ihan mennyt :-)

Odottelimme hotellin aulassa sovitusti puoli yhdeksän perinteistä turrekuljetusta. Varttia myöhemmin parikymppiset veljekset (jotka nimesimme myöhemmin The Monkey Brothers) tulivat noutamaan meitä - ja istuuduimme paikallisen auton takapenkille.

Matkalla Sepilokiin kohtasimme satoja "yöpupukuvaatteisia" ihmisiä kävelemässä poispäin moskeijalta. Islamilaisten pyhä juhla, ja kansallinen vapaapäivä, oli alkanut auringon noustessa. Ja jatkuisi auringon laskuun.

Autokyyti sujui palmuöljyvieljelmiä katsellessa. Saaren pääelinkeino kumipuun lisäksi. Samalla poppikoneesta soi kin paikallinen englanninkielinen radioasema, joten leppoisaa oli. Pysähdyimme Shellille tankkaamaan ja kuva oli otettava todisteeksi hintatasosta. Vertailuna voidaan mainita vaellussauva (1kpl), mikä olisi maksanut 90 rämpylää. Sillä hinnalla saa siis tankin täyteen :-).

Orankeja oli katsomassa muitakin turreja. Eniten ihmetytti että kyltti "Silence" ei ollut ymmärrettävä, vaan kaikki höpisivät odottaessa orankien syöttöaikaa. Kello tuli kymmenen ja orankit saivat ruokaa. Suurimman shown järjestivät apinat, jotka yrittivät päästä apajille. Vinkeitä otuksia kaikkinensa.

 

 

 

 

 

 

Orankien jälkeen suuntasimme pääskynpesille. Pesät kerätään neljästi vuodessa bambutikkailla roikkuen 50 metrin korkeudesta. Löyhkä luolassa oli sanoinkuvaamaton johtuen lintujen erilaisista eritteistä. Onni oli päästä sielä pois. Luola itsessään oli erittäin vaikuttava, eivätkä kuvat anna sille oikeutta.

Luolan haistelun ja ihailun jälkeen suuntasimme Sukaun kylään, pari tuntia aikataulusta edellä. Näin ollen saimme kutsun paikalliseen taloon syömään juhla-ateriaa muiden kyläläisten kanssa. Kohtalaisen autenttinen kokemus ja hieman sai ympärilleen katsoa ja oppailta kysyä kuinka tulee toimia. Ruoka oli erittäin hyvää (länsimaisittain nautimme lusikalla sormien sijaan). Erityisesti nauta, joka paljastui talon palkintoammuksi ja sitä oli kypsytetty pihalla hartaudella ja pitkään.

Vatsat täynnä siirryimme riippumatoissa löhöilyn jälkeen joelle. Hienompaa jokiveneilyä saa hakea; näimme apinoita, kuningaskalastajia sekä lintuja ja käärmeitä joita nyt äkkiseltään emme osaa nimetä. Rannassa odotti vielä pikkupurtavaa ennen parin tunnin ajomatkaa takaisin Sandakanin kaupunkiin. Automatka menikin aika lailla unten mailla, joskin auton takaikkunassa välkkyvä jarruvalo alkoi aavistuksen ärsyttää.

Keskiviikkona ei ollut tarve herätä mihinkään tiettyyn aikaan ja aamiaista nautittiin pitkään maisemasta ja hesarista nauttien. Sen jälkeen suunnattiin jonkkin sortin "perinne" reitille, mikä alkoi sadalla portaalla. Ylöspäin. Eihän tässä pariin päivään ole tullutkaan kiipeiltyä. Ylös päästyämme perehdyimme Agnes Keithen taloon, missä he miehensä kanssa asuivat.

 

Museon jälkeen siirryimme naapuriin, English Tea House & Restaurantiin. Vaikka ei ollut nälkä oli paikka ja näkymä niin mahtava, että lounas tuli nautittua. Ja silmä ja mieli lepäsi.

Iltapäivä auringossa lukiessa, ilta pakatessa. Huomenna Kota Kinabalun kautta Balin rannoille.

 

Posted with Blogsy